Hani


mina_ja_hani.jpg

Hani on meidän ensimmäinen koiramme, tai mamman koira, jonka muistan kunnolla. En muista Hanin virallista nimeä, mutta rekisteröity se kyllä oli. Jos löydän rekisteripaperit joskus, voin liittää tiedot niistä tänne.

Hani oli todella vilkas ja toimelias, niinkuin kettuterrieriltä voi odottaakin. Hani oli sisälläkin melkein vallan kiinni, jottei tuhonnut paikkoja tai koittanut käydä vaatteisiin kiinni, jos koitti käydä avaamassa ovea tai vaikka vastata puhelimeen. Hania ei siis kukaan ollut oikein kouluttanut.

Varsinkin kun mamma muutti kaupunkiin, Hanin kanssa oli melko vaikeaa. Pidin Hanista paljon ja ihme kyllä pärjäsin sen kanssa talutellessa paremmin kuin mamma tai pappa. Pappa joutui maksamaan useammat housut ohikulkeville ihmisille, kun Hani tarttui punttiin kiinni. Itse tein Hanin kanssa melko pitkiäkin lenkkejä ja kuljekselin mielelläni mm. kerrostalojen takapihojen läpi omia seikkailureittejäni. Muiden koirien kanssa Hani ei oikein tullut toimeen, joten kuljin sen kanssa paikoissa, joissa ei paljon liikkunut muita.

Pääsiäisen aikoihin 1989 Hani alkoi voida huonosti. Koitimme viedä sitä eläinlääkäriin jo aiemmin, mutta kun viimein pääsimme sinne selvisi, että tilanne oli hyvin vakava. Hani oli syönyt pallon, joka oli tukkinut suolen ja makkaransulkija oli rikkonut suolta pahasti. Leikkaus kumminkin onnistui melko hyvin ja toipuminen alkoi. Pääsiäisen jälkeen ensimmäisen koulupäiväni aikana Hani oli kumminkin nukkunut pois.

Muistan vieläkin hyvin sen hetken, kun hautasimme Hania mökillä. Tuntui aivan siltä, kuin Hanin henki olisi vielä käynyt kertomassa, että kaikki on nyt hyvin. En surrut Hanin kuolemaa kovin paljoa, sillä minusta tuntui siltä, että hänen on nyt hyvä olla ja juosta vapaana taivaan niityillä.