Sina

Sinermäen Gueen Sirsina

22.10.1986 - 20.10.2003


roosa_ja_sina.jpg

Keväällä 1989 mammani oli kovasti yhteyksissä Rekikosken Tuulaan, joka silloin asui vielä Orikedolla. Hän oli kertonut Tuulalle toiveistaan löytää joku rauhallisempi ja helpommin hallittava koira mitä Hani oli ollut.

Tuulalla oli tarjota sijoitukseen valkomusta tiibetinspanieli nimeltä Sinermäen Queen sirsina. Mammani oli varmaankin varsinainen ilonaihe Tuulalle, sillä Sina ei ollut mikään helppo kennelkoira. Tuula ei olisi voinut sitä kauaa pitää luonaan hermojaan menettämättä, sillä Sina karkasi aitauksesta hyppimällä yli tai kaivamalla reittejä ali, jolloin muutkin koirat pääsivät karkuun. Sina myös oli kova sotkemaan paikkoja yksin ollessaan.

Mamma ihastui Sinaan heti, sillä se oli kuin ihmisen mieli, kun sai olla rapsuteltavana ja paijattavana. Itse en pitänyt Sinassa siitä, että se oli niin itsepäinen ja laiskakin liikkeissään. Ainoa todellinen ongelma oli eroahdistus. Kun Sinan jätti yksin alkoi tapahtua. Sina kiipeili pöydille, järsi oven listat niin korkealle, kuin ylsi pissasi mm. yhdet sähköurut pilalle, söi käärmekaktuksen aivan tyngäksi, kuolasi itsensä ihan tahmeaksi tiputteli tavaroita ja uikutti, niin että naapureilta varmasti oli mennä hermo, vaikkei kukaan muistaakseni mitään sanonutkaan.

Vanhoilla päivillään Sina kerran pääsi kukkalautaa pitkin tuuletusikkunasta ulos ikkunalaudalle, mutta ei päässytkään enää peruuttamaan sieltä pois. Voin vain mielessäni kuvitella niiden mummojen ilmeet, jotka olivat koiraa vastaanottamassa, jos se putoaisi. Siinä olisi käynyt huonosti. Onneksi isännöitsijä ehti paikalle ja sai Sinan sisään turvaan. Tämän episodin jälkeen en enää koskaan jättänyt ikkonaa auki.

Isäni luona, joka asuu ensimmäisessä kerroksessa, Sina hyppäsi jokusen kerran ikkunasta ihan vain vissiin seikkailunhalusta. Kerran soitettiin ovikelloa ja kun ovea mentiin avaamaan paikalla oli pelkkä koira.

Mikään muu Sinaa ei yksinjäämisen lisäksi tuntunut ahdistavankaan. Sina ei pelännyt ukkosta eikä raketteja, eikä juuri koskaan haukkunut. Sina ei oikein edes osannut haukkua. Jos Sinaa jokin harmitti, se ärähti yleensä kerran niin kovalla volyymillä, että kaikki uskoivat.

Sina ei ollut kovin tottelevainen, eikä sitä ollut helppo kouluttaa, mutta jonkin verran kumminkin yritin. Näyttelyissä Sina esiintyi hienosti. Kun sinan päästi vapaaksi sitä piti huutaa ainakin kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla se pysähtyi, toisella kerralla katsoi kohti aivan kuin kysyäkseen onks ihan pakko, ja kolmannella kerralla sitten tultiin jos tultiin. Sina oli kova nuuskimaan paikkoja ja ajautui siten joskus melko kauaskin, hitaasti mutta varmasti.

Sina rakasti yli kaiken rapsutusta ja aina, kun menimme puistoon ja penkillä istui joku ei siitä tahtonut ohi päästä, kun heti oltiin kontit kohti taivasta rapsutuksia kerjäämässä.

Kun aloin seurustella Pasin kanssa, Sina oli jo vanha ja sairas mutta virkeä.Sina sai kulkea pihalla vapaana ja nautti siitä silmin nähden. Sinan vakiolenkki oli, kun se kiersi monta kertaa talon ympäri. Sitä me jaksoimme naureskella.

Sinalla todettiin muistaakseni 14-vuotiaana sydänvika ja se sai Sinan levottomaksi, varsinkin jos lääkettä ei millään saanut annetuksi. Sina oli nimittäin todellinen mestari lääkkeen kanssa painiskeltaessa. Vaikka kuinka syvälle sen oli tunkenut se saattoi pian olla taas lattialla. Sina kuljeskeli öisin ympäriinsä ja piti meitä hereillä.

Viimeisinä aikoinaan Sina laihtui ja kuihtui ja sillä oli jatkuvasti nälkä. Sina olisi halunnut syödä kissan tölkkiruokaa, mutta jos sitä vahingossakin sai syödyksi, se tuli sellaisenaan toisesta päästä ulos. Tuntui pahalta pitää Sinaa enää kärsimässä, vaikka toisilla hetkillä se vaikuttikin nauttivan elämästään.

Tuttu eläinlääkäri kävi meillä kotona antamassa Sinalle piikin viimeiselle matkalleen ja hautasimme hänet tänne Pasin pihalle.